Sydämeni tunsi suurta tuskaa, en voinut uskoa näkemääni. Tiesin paikan entuudestaan, olin omin silmin nähnyt.

Juoksin, juoksin, kunnes henkeni salpaantui. Huusin sinua jo kaukaa. Tiesin, sinuun voi luottaa. Heittäydyin eteesi, sain henkäistyä huulieni välistä: ”Hän on poissa.” Huusin: ”Hän on poissa, kuulitko?” ”Häntä ei enää ole.”

Tartuin kädestäsi. Lähdimme yhdessä, sinä ja minä sekä hän, joka on Hänelle kaikkein rakkain.

”Näetkös nyt?”En voinut pidätellä enää kyyneleitäni, mitkä vuolaana valuivat poskilleni. Itkuni lomasta näin vain tyhjyyttään ammottavan aukon. ”Sinä olet poissa”, sain vaivoin kuiskattua. ”Sinä olet poissa.”

Tunsin lempeän tuulenvireen, kuin joku olisi tullut viereeni. Katsoin Sinua. Rakastava katseesi tunkeutui sisimpääni asti. Kutsuit nimeäni. ”Tässä olen, tässä olen”, sanoit.

Näin kätesi, näin kylkesi, en voinut enää epäillä.

Sinä olet ylösnousemus ja elämä!

Mainokset