Muistan, kuinka saattelit koulusta kotiin, ajeltiin pyörällä. Tunsin ylpeyttä, vapautta. Hiukseni hulmusivat tuulessa. Elämä oli huoletonta.

Muistan, kuinka juoksit minua vastaan, kun palasin reissuiltani kotiin. Olin rakastettu, ihailtu.

Muistan, kuinka itkin olkapäätäsi vasten elämän kurjuutta. Tiesin, että ymmärrät, miltä satuttavat potkut ja lyönnit tuntuvat. Tiesit, miten ikävät sanat pureutuvat sieluun.

Kävelin kanssasi usein metsäpolkuja pitkin. Huokailin iltaisin korvaasi unelmiani. Kerroin sydämeni kutitteluista. Olit minulle koko elämäni.

Aika kului, minä kasvoin ja sydämeni kasvoi ulos siitä luottamuksesta, jota sinua kohtaan olin kokenut.

Elämä jatkoi kulkuaan, mutta siellä sinä edelleen minua odotit: työpaikan pihalla, kadun kulmassa, iltaisin sänkyni vierellä. Odotit, että kertoisin sydämeni huokailuja, jakaisin unelmiani. Ikävöit nauruani, ikävöit kyyneliin asti minun läsnäoloani. Olit vierelläni, mutta minä en ollut läsnä.

Tiesin, että olet siinä, mutta jokin esti minua lähestymästä sinua, esti jakamasta sydäntäni sinulle, aikaani ja elämääni.

Tässä me nyt taas ollaan, parhaimmat ystävykset. Matkalla töihin, bussipysäkillä, tartun sinua kädestä kiinni, nojaan olkapäähäsi ja kerron sydämeni huokailuja sinulle. Kerron, kuinka ikävä minulla on ollut sinua.

Aamuisin pyydän sinut kahvipöytään juttelemaan. Parhaimmat hetket kanssasi ovat kuitenkin bussimatkat, jolloin ollaan vain me kaksistaan, sinä ja minä.

Mainokset