Se alkoi aivan minun teinivuosina, oli eräs henkilö, jonka seurassa minun oli vaikea olla. Meidän välillämme kipinöi ja säkenöi, enkä voinut sietää hänen läsnäoloaan, menin täysin lukkoon hänen seurassaan.

Jollain tavalla ihannoin häntä, hänellä oli sellaisia ominaisuuksia, joita kadehdin; hyvä esiintymistaito, kaunis, valovoimainen, hyvät puheenlahjat, uskomattomat johtamistaidot, hyvin karismaattinen. Olin hänelle kateellinen kaikista niistä ominaisuuksista, joita olisin itsekin halunnut omistaa.

Tämä kitka aiheutti minussa kadehdintaa jopa katkeruutta useiksi, useiksi vuoksi. Ajattelin, että näin tämä tulee aina olemaan. Koin, että itselläni ei ole minkäänlaisia työkaluja, mahdollisuuksia muuttaa suhtautumistani häneen.

Tämä sisäinen vihanpito, hiljaisuus jatkui nuoruusvuosista aivan aikuisiälle asti. Toki koin, että meidän täytyy yrittää tulla toimeen keskenämme, vaikka ystäviä meistä tuskin tulisikaan.

Jossain sisimmässäni koin, että tämä kitka meidän välillämme sitoo ainakin minua itseäni pääsemästä eteenpäin jollain tasolla. En ymmärtänyt, kuinka paljon se vie elämästäni energiaa.

Kunnes näin hänestä unia ja erilaisia mielikuvia, näin asiat toisin silmin. Tämän myötä tunsin häntä kohtaan lämpöä ja rakkautta, tämä oli täysin uutta näiden vuosien aikana. Koin tarvetta jakaa kokemaani tunnetilaa sekä unia hänelle, se oli sisäinen tarve ja pakote. Tämä prosessi alkoi muokkaamaan minun sisimpääni ja aloin nähdä tämän henkilön paljon inhimillisempänä.

Pikkuhiljaa koin, että omalaatuinen yhteydenpito alkoi sulattamaan ikijäätä väliltämme, vihanpidon ja katkeruuden sijaan aloin siunata häntä. Kunnes huomasin, että emme vain moikkaa toisiamme naamakirjassa, vaan jaamme toisillemme elämän vaikeimpia asioita, koin meidän viha-rakkaussuhteemme muuttuneen ystävyydeksi. Se päivä, kun tämä tietoisuus iskostui sydämen tasolle, oli kuin ikijää olisi sulanut sydämestäni.

Ymmärsin, kuinka paljon negatiiviset ajatukset ovat sitoneet minua. Ymmärsin, kuinka paljon kahden ihmisen välinen hiljaisuus ja anteeksiantamattomuus voi sitoa koko lähiyhteisöä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä kääntää sydämen suuntaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä antaa ja pyytää anteeksi, ei vain sanoin, vaan myös sydämen tasolla. Koen kuitenkin, että mitään ei kannata runnoa väkisin, vaan kun olet valmis, niin Jumala kyllä muokkaa molempien/ kaikkien osapuolien sydämen maaperää.

Siunaavin ajatuksin ystävälleni!

Mainokset