Tänään mä nään vain sammaloituneita askelmia, kasvillisuuden peittämiä siltoja, paikalleen ruostuneita ajoneuvoja. Eilen vielä näin kuolleita ruumiita, palasiksi pirstottuja ruumiinjäseniä, pelkoa…

Avaan oven ja kurkistan sisään, yritän etsiä johtolankaa näille kuville. Yritän löytää sisimmästäni syyn unenomaiselle todellisuudelleni, sanattomalle viestinnälle.

Ymmärrän jotain. Tunnen viiltävän iskun sisimpäni sokkeloihin. Se et ole sinä, ei sinun sanasi, ei tavoittamaton kosketuksesi, se on kuollut tila minussa, miltei mädäntynyt liha, joka huutaa: ”Jätä minut rauhaan, sinä saastainen paskiainen!”

Olen antanut itselleni luvan sammaloitua. Olen yrittänyt peittää epäonnistumisen pelkoni. Luulin sen maastoutuneen, kadonneen, mutta ei! Kaiken mädännäisyydenkin keskeltä se vielä nostaa päätään. Toisaalta se antaa minulle toivoa: peli ei ole vielä menetetty.

Mainokset