Yksinäisyys hiippaili yöllä vällyjeni väliin. Se kietoi kylmät raajansa ympärilleni. Se kuiskutteli kylmiä jäätäviä tarinoitaan hylkäämisistä, peloista ja yksinäisyydestä. Se hemmotteli minua ja sai minut uskomaan, yksin on hyvä olla, rakkaus vain satuttaa. Sen hunajaiset sanat hoitivat kipeää sieluani.

Aamulla herätessäni Mukavuudenhalu tuli kaverikseni aamupalapöytään. Se kertoili ihmeellisiä tarinoita. Sai minut uskomaan, ei kannata yrittää, tuut kuitenkin petetyksi. Kiersin käteni kaulalleen ja tunsin tulevani ymmärretyksi.

Uskonnollisuus istui kaverikseni sohvalle. Pyysi polvistumaan kaveriksi ja toistamaan syntisen rukouksen sen sata kertaa perässään. Komensi minut lukemaan Pyhää Sanaa sen kymmenen kertaa siltä istumalta. Sai minut uskomaan, ettei tässä maailmassa ole mitään hyvää, ei mitään rakastettavaa, vain suorittamisella, kurinalaisuudella ja itsensä eristämällä pääsee sovitukseen.

Löysin itseni syyllisyys, yksinäisyys ja uskonnollisuus kaverina. Ne roikkuivat käsipuolessani minne meninkin, en kokenut yksinäisyyttä. Sain mitä parhaimpia neuvoja, elämänohjeita. Sain lohdutusta ja kädenpuristusta. Silti sydämeni oli tukahtua, puristua kasaan. Päätin irrottaa otteeni, päästää menemään. Suljin oven perässäni ja lukitsin sen. Luulin menettäväni vapauden, rakkauden. Luulin jääväni yksin. Mutta löysinkin vapauden ja armon.

Mainokset