Siinä sinä istut niin kuin aina ennenkin. Tähyilet ja mittailet, tervedit  tulijaa hymyllä. Ajatuksesi harhailee viime viikon kohtaamisessa, eilisen puhelussa. Mietit mitenköhän se naapuri siellä pärjää talon vesikatkoksen vuoksi. Kohtaat katseen, mutta ajatuksesi ei jätä sua rauhaan. Mietit miteköhän tuo saarna tänään kohtaa kuulijan.

Ohikulkija hämmentyi tyhjästä katseesta, kääntää katseen lattiaan ja sulkee sielunsa yksinäisyyteen. ”En taida olla minkään arvoinen kun minua sovi tervehtiä”, miettii hän yksinään. ”Taidan jäädä pois, tämä oli viimeinen kerta.”

Toinen juttelee vierustoverilleen, vaihtavaa viikon kuulumisia. ” On se niin kiva tulla tänne kun on joku, jolle puhua.”

Kirkas silmäinen lapsi juoksee yksinäisen mummun syliin. ”On se niin kivaa kun näitä lapsia on täällä meidän ilona”, miettii mummu.

Yksi miettii mennyttä aikaa, yksi tulevaa. Yksi näkee tämän hetken, toinen vähän laajemmin. Siinä missä toinen on haavoitettu ja kaipaa läsnäolijaa, kuulijaa, toisen haavoja riittää hoitamaan pelkkä olemassaolo.

Olemme niin erilaisia, erilaisita lähtökohdista, erilaisia persoonia, erilaisia tarpeita.

Hän hymähtää, nousee ylös, antaa katseen harhailla kuulijoissa, oikaisee takin kaulustaan. ”Herra, anna tästä päivästä tulla hyvä päivä. Anna sanasi tavoittaa kuulijan.” Ja hän astuu kuulijoidensa eteen.

Tilaisuus loppuu, laulut on laulettu, rukoukset rukoiltu. Yksi suuntaa kotiin allapäin, toinen hymyssäsuin muistelee kirkassilmäistä lasta. Joku vielä penkissä kiittelee Luojaansa kun alakerran kahvihuone täyttyy iloisesta puheen sorinasta.

Mietin, mikä on minun paikkani kaikessa tässä. Mikä on minun osuuteni tässä kodissa ja yhteisössä. Voi jospa mulla olisi sydäntä ja laajakatseisuutta. Voi jospa minun sydämeni voisi herkistyä, jotta voisin olla läsnä.

Mainokset