Oli jälleen kaunis kesäaamu. Kastekeiju oli noussut varhain koristelemaan ruohomättäitä, kasteen sai myös matalien puiden oksat. Taisi häneltä muutama karata oksien väliin pilkottavalle harsomaisen kauniille pitsiluomuksellekin. Keijusta oli kiva katsella, kuinka ne pienet sähikäiset heräsivät eloon auringon säteiden lämmittäessä niiden kirkkaita kylkiä.

Säteet keimailivat leikkisästi kirkkaan aamukasteen helmeilevässä ryppäässä. Jokainen pisara loisti kilpaa kuin timanttimeri häikäisten ja kutsuen luokseen. Ne suputtelivat keskenään hassuja. Ne naureskelivat ja kikattelivat kippurassa. Joskus ne lauloivat lumoavaa miltei äänetöntä lauluaan, oudoilla jo unohdetuilla kielillä. Aamuauringon nuostessa yhä korkeammalle pisarat piiloutuivat auringon polttavalta katseelta metsän uumeniin.

”Bling”, jossain kilahti. ”Bling bling”!

Lukkirouvan harsomaisen pitsiluomuksen tiu’ut kilisivät kilpaa keskenään. Ne hymisivät yhteen ääneen: ”Meille tuli vieras, meille tuli vieras”.

Keijun hentoinen olemus oli kietoutunut pitsin ohuisiin langan säikeisiin, hänen kristallin kirkkaat siipensä eivät enää pyristelleet vastaan.

Lukki oli kutonut yön hämärinä tunteina hameelleen pitsistä helmaa. Hän oli kiinnittänyt sen puiden oksiin ja viimeistellyt luomuksensa tahmaisella syljellään.

”Taisit jäädä kiinni”, kuului käheä ääni jostain oksien uumenista. Karvaiset jalat rytmittivät lankoja hyräilyn ja kilkatuksen liittyessä joukkoon. Ääni tunkeutui keijun suippomaisiin korviin. Se oli huumaavaa ja unettavaa. Äänimaailman rytmittämänä hän vaipui tainnuttavaan uneen.

”Sain saaliin. Mehevän, viattoman saaliin.” Pian lukin jalat pyörittivätkin keijuparkaa vinhaan, paketoiden hänet tahmaiseen seittiinsä. ”Tästä et pääse karkuun”, hän sihisi kaikki kahdeksan erikokoista silmäänsä kiiluen.

Keijuraukka luuli nukkuvansa kaunista keiju-untaan. Hän luuli päässeensä keijusaaren puhdistavaan keijupölypyörteeseen, jossa kristallin kirkkaat siivensolut saisivat uuden hohteensa. Pian kuitenkin hänen untaan häiritsi selässä, siipien tyvessä, vihlova kipu.

Lukkirouva oli juuri iskemäisillään kuollettavan piikkinsä keijun elottomaan olemukseen, kunnes jotain odottamatonta tapahtui. Hänen silmiään sokaisi kuumottava valoilmiö kuin salaman kirkas seiväs. Siinä säikähdyksessä hän päästi saaliistaan irti ja etsi itselleen suojaa lehtien varjoista.

Kastekeijut olivat kuulleet ystävänsä hätähuudon ja olivat kerääntyneet yhteen. Ne asettelivat siipensä puoli pyöreäksi kristallikupoliksi, josta valo heijasti tuhat kertaisena kaikilla sateenkaaren väreillä.

Keijut pitelivät käsissään taistelumiekkojaan, teräviä ja hohdokkaita. He suuntasivat auringonsäteiset miekkansa kohti kristallikupolia, sieltä ne loistivat suoraan lukkirouvaa kohden sokaisten hänet toimintakyvyttömäksi. Johtajakeijun käskystä miekat sivalsivat lukkirouvan ikiuneen.

”Kiitos”, sai taitelusta vielä väsynyt kastekeiju huokaistua. ”Minä erehdyin hetkestä, lähdin metsään liian varhain. Lukkirouva oli virittänyt tielleni ansan. Ehkä hän oli seurannut toimiani useampana aamuna ja tiesi, milloin saisi minut hämättyä saaliikseensa. Olen iki-onnellinen, että saavuitte puolustamaan minua.”

He suuntasivat yhdessä keijulaaksoon juhlimaan ystäväänsä. Taistelussa kärsineen keijun siivet saivat uudet kirkkaat ja hohtonsa takaisin keijupölypyörteessä.

Mainokset