Sitten on taas näitä öitä, jolloin kääntyilen ja piehtaroin, tuskanhiki vieraanani.

Tunnen sen, me ei olla okei. Vierailusi unissani aiheuttaa suurta surua ja ikävää.

Olisikin kait kohdattava öinen painajainen, joka vieraili viime yönä. Todettava totuus ja jatkettava matkaa. Mutta miten?

Sinua ei sen koommin ole näkynyt. Kävit kääntymässä sydämeni nurkilla, olit asettunut sinne mielestäni jo kotoisasti, kunnes lähdit ja jätit tyhjyyttään huutavan aukon. Käyntisi sinulle ei merkinnyt sinulle juuri mitään, yksi muiden joukossa. Minulle se jätti vieraakseni suurta ikävää ja hämmennystä.

Hulluinta on se, että en pääse tästä yli enkä ympäri, jotain jäi oven pieleen, kun läksit ja suljit oven takanasi. Omaasi et koskaan tullut hakemaan pois. Vai jäikö sittenkin jotain minulta sinun pieliisi? Ehkä sinä suljit oven perässäsi ja minä jätin sen raolleen, siinä se ero.

Tahtoisin niin päästä tästä painajaisesta eroon, jotta voisin vain todeta, että sinunkin kohdallasi kaikki on okei. Onhan tästäkin jo kulunut tovi ellei muutama.