Istut kallion harjanteella katse merelle päin. Ihastelet aaltojen työskentelyä kahoisin katsein. Kuuntelet tuulen sointuja. Et ole yksin, tuulen väreet hyväilevät kasvojasi.

”Tiesit mistä luovuit”, sanoivat kylmäsydämiset, mutta he eivät tiedä matkaa, jolle antauduit. He eivät olleet vierelläsi, kun kohtasit elämäsi rakkauden. He eivät olleet vierelläsi, kun juoduit luopumaan hänestä ja juoduit saattelemaan rakkaasi merten vietäväksi.

Ei ollut häpeä rakastua kuolevaiseen. Jokaisen meidän matka päättyy joskus, ennemmin tai myöhemmin.

Minä olen ylpeä sinusta. Sinä uhkut rohkeutta, viisautta ja kauneutta. Minä olen ylpeä siitä matkasta, jonka taivalsit, kun antauduit ihmeelliseen seikkailuun.

Kuka määrittelee, millaiselle matkalle meistä kukanenkin astuu? Kuka määrittelee sen pituuden ja sisällön? Kuka päättää, milloin se on kunniakasta?

Menetys on aina menetys ja viiltää se syvältä. Kun joudumme luopumaan rakkaastamme ja juodumme saattamaan hänet uudelle matkalle, on vähintäänkin kunniakasta ottaa osaa.

Tiedän, ottaisit sen riskin uudelleen. Menettämisen riskin, mikäli joutuisit valitsemaan uudelleen elämäsi rakkauden ja yksinäisyyden välillä.

Minä olen ylpeä sinusta! Valintasi ei tehnyt ainoastaan sinun matkaasi rikkaammaksi, sait vierellesi pari päiviesi piristäjää.

Mainokset