Keijuperhe souteli kaarnaveneellä aamuhämärissä, usvainen harso peitti koko tienoon. ”Tänään me löydetään se”, kikatteli vanhempi keijutytöistä. Hänen poskensa hehkuivat jännityksestä.

He olivat katselleet hämärtyvinä iltoina, kuinka auringon säteet leikkittelevät Usvalammen pinnalla. Eräänä erityisen kauniina iltana, auringon laskiessa naavaisten puiden taakse, he näkivät jotain ihmeellistä. Auringon säteet loistivat kilpaa usvaisen lammikon Usvasaaren pöheiköstä. ”Oooh, sen täytyy olla aarre!”, ihasteli pienempi keijutyttö. ”Mennään etsimään se”, he pyysivät katsellessaan äitiään pää vienosti kenollaan. ”Yhdellä ehdolla”, äiti lupaili. ”Meidän täytyy mennä sinne aamuhämärissä, kun muut keijut vielä nukkuvat. Eikä tästä saa hiiskahtaa kenellekään.”

Keijuperhe tihrusteli silmiään etsiessään veneelle sopivaa niemennokkaa. Pian he löysivätkin ison kiven juurelta rantahietikkoa, jonne äitikeiju siirsi veneensä turvaan. Hän peitti vielä veneen naavoilla, jotka roikkuivat raskaina hämyisten puiden oksilta.

Äitikeiju pyysi tyttöjään olemaan erityisen hiljaa. He olivat kuulleet mitä ihmeellisempiä tarinoita saaren asukkaista. Vai oliko heitä? Kukaan ei ollut koskaan nähnyt ketään liikkuvan siellä, mutta iltahämärissä saarelta kaikui lammen rannalle outoja ääniä.

Keijuperhe oli tehnyt tarkan suunnitelman siitä, miten aarre löydettäisiin. He olivat keksineet omat käsimerkit viestittämiseen. Nyt vain täytyi olla erityisen tarkkana ja hiljaa.

Äitikeiju kulki edellä ja keijutytöt perässä, vilunväreet kulkivat heidän selkäpiissään. Nopeasti äitikeiju nosti kätensä ylös merkiksi siitä, että piti pysähtyä. Hän oli nähnyt naavaisen puun vierellä oudon kiven, joka näytti liikkuvan. Äitikeiju laski hitaasti kättään merkiksi siitä, että keijutyttöjen tuli etsiä itselleen lähin mahdollinen piilopaikka.

Äkkiä kuului kummallista ärinää ja koko tanner tömähti, kun kivi muutti muotoaan. Keijut olivat kyllä kuulleet tarinaa peikon muotoisista kivistä saarella, mutta eivät koskaan voineet kuvitellakaan, että kivet voisivat herätä eloon.

Peikko ojensi rujoa olemustaan ja karjaisi lujaa: ”Kuka on uskaltanut rantautua minun saarelleni!” Peikko juoksi hurjapäisenä äitikeijun luo ja tönäisi hänet veteen. Keijuthan kyllä osaavat lentää, mutta siipien kastuessa he menettävät lentokykynsä. Äitikeiju vaikeroi hiljaa ja räpisteli kastuneita siipiään yhteen, jotta pysyi veden pinnalla.

Keijutytöt seurasivat sammalten alta, kuinka äitikeiju taisteli elämästään. Aurinko oli jo ehtinyt nousta hitusen korkeammalle, sen säteet lämmittivät tyttöjen siipiä. Pian auringon säteet taltuttivat hämärän jokaisen varjon ja peikko muuttui uudelleen kiveksi. Peikon muotoisen kiven vierellä kimalteli mitä hienoin kivi.

Toinen keijutytöistä nappasi kiven kainaloonsa, toinen pyrähti kaarnaveneen luokse ja meni pelastamaan äitinsä rantahietikosta, jonne hän oli aaltojen mukana huuhtoutunut. Keijutytöt nostivat uupuneen äitinsä veneelle. He sivelivät keijupölyä äitinsä huulille, kunnes hänen siipensä alkoivat kirkastua, äiti oli sittenkin elossa.

”Me löysimme sen, me löysimme aarteen.”  Äitikeiju otti kauniin kiven hentoiselle kämmennelleen. ”Tiedättekö tytöt?” ”Tämä kivi on keijujen kauan kadoksissa ollut taikakivi. Peikot ryöstivät sen meiltä jo keijunhenkäys sitten. Nyt meidän täytyy viedä se turvaan ja piilottaa se, etteivät peikot tule yön hämärtyessä ryöväämään sitä.” ”Tämän kiven ansiosta keijumaassa päivät ovat pitempiä ja yöt valoisempia, mutta väärissä käsissä tämä kivi menettää tehonsa, peikot kyllä tiesivät sen.”

Rauha ja kimallus painautuivat äitinsä rintaa vasten. ”Tiedättehän te”, äiti kuiskasi tyttöjensä korvaan, ”te olette minun kallein aarteeni.” Pian hiljaisuus lasketui keijumaahan ja keijutyttöjen ruusuiset silmät painuivat kiinni. ”Uinukaa hetki”, äitikeiju suputteli Rauhan ja Kimalluksen korvaan. Keijutytöt näkivät unta mitä ihmeellisimmästä seikkailustaan Usvasaarella.

Satu on kirjoitettu Cécin uneen pohjautuen.