En tiedä, kuinka sen kertoisin. Kuinka ilmaisen minulle jotain niin tärkeää, jotain niin arvokasta, milteipä pyhää.

Sydämeni itkee, sydämeni murehtii.

En tiedä, miksi minulle suotiin tällainen osa, tällainen tehtävä.

Olen kuin saviastia savenvalajan kädessä. Astia täynnä naarmuja, säröjä. Odotan lempeää kättä, joka särkee minut ja kokoaa minut uudelleen, ehjäksi.

Olen kuin synnytystuskissaan piehtaroiva nainen, valmiina synnyttämään.

Sieluuni sattuu.

Olen kuin ruumis, jäsenet ruumiistaan irti reväisty. Olen kuin ruumis, jonka sydän on kahtia halkaistu. Tuskaa, suurta tuskaa! Jokainen jäsen ruumiistaan erotettu, orpoja kuin linnunpojat ilman ruokkijaa. Kuin linnunpojat eksyksissä odottaen emoaan.

Kuinka kauan tätä täytyy kestää, kuinka kauan kärsiä? Ei ole paikkaa, minne paeta, ei ole paikkaa, missä sieluni lepäisi.

Vaiennan kutsuvan äänen sisälläni, pakenen paikkaan, jonka melu peittää allensa kaiken muun. Mutta ei, en saa rauhaa. Huutavan ääni sisimmässä ei jätä rauhaan. Tätä poltetta ei tukahduta parhaimmatkaan rohdot.

Olen tullut risteykseen, käännekohtaan. Voin joko katsella vierestä, kun lähimmäiseni kärsii ja itkeä hiljaa, tai julistaa vapautta vangituille, eheyttä särjetylle. Voin joko jatkaa elämääni kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut, tai asettaa itseni suojakilveksi palavia nuolia vastaan.

Voi kunpa ymmärtäisit, kuinka rakastettu olet, kunpa ymmärtäisit, kuinka ihailtu olet. Jos ymmärtäisit, lopettaisitko silloin ikuisen sodankäynnin itseäsi vastaan?

En tiedä, kuinka kauan tätä täytyy kestää. En tiedä, kuinka kauan tätä täytyy jaksaa. Eikö kukaan asetu puolustuskannalle?

Ruumis kuin tainnuksissa, kuin jokainen jäsen olisi puudutettu. Silmät sidottuna, korvat tukittuna, sisimmän aistit valppaina. Kuin koira nurkkaan ahdettuna ilman pakopaikkaa.

Tätä kaikkea minä sydämessäni kannan. Sieluni huokailee kunnes sodankäynnille tulee loppu.

Mainokset