Historianlehtien kahinaa.

Paljon sinusta kuiskuteltiin, korviin suputeltiin. Ällisteltiin ja äimisteltiin kasvavaa kumpua.

Huolella sinua luotiin, äidin kohdussa kudottiin, rakkaudella vaalittiin.

Kauas sinua mentiin mittomaan, siellä kuvailtiin, puntaroitiin ja ihmeteltiin. Olit ainutlaatuinen, omintakeinen, meille olit arvokkain, ainutkertainen.

”Ei hän siitä selviä”, sanottiin. ”Ei hänestä eläväistä tule”, tokaistiin.

Minä sinua kannoin, käsilläni hivelin kasvavaa kumpua, liikkeesi tunsin. Enkä voinut muuta kuin rakastua. Jokaisella henkäyksellä imin itseeni olevaista sinusta.

Odotukseni oli mitä arvokkainta aikaa. Tiesin, minut oli huolella valittu tähän tehtävään.

”Jotain outoa sinussa on”, he sanoivat. Mutta kun katselin kuvaasi kohdussani, en löytänyt mitään outoa, mitään poikkeavaa. Löysin siiventyngät selästäsi. Näin mitä kauneimman ihmeen, mitä äiti kohdussaan voi kantaa. Löysin sinut, löysin enkelini.

Voin olla ikuisesti kiitollinen, että sain kantaa sinut kappaleen matkaa. Sain tuntea liikkeesi, elämäsi sisälläni. Ei haittaa, vaikka kannoin sinua vain luopuakseni sinusta.

Ei haittaa, vaikka saatoin sinun olemuksesi maan kohtuun. Sinä pääsit sinne, missä pienten enkeleiden kuoro laulaa. Pääsit kotiin!

Mainokset