Kävelin tuttuja käytäviä, katselin tuttuja seiniä, huoneita. Etsin tunnetta, etsin muistoja.

Luulin muistojen kauheudet lamaannuttavan minut, kutistavan minut jälleen pieneksi tytöksi, joka hakee edelleen turvaa rakennuksen piiloista. Kutistavan pieneksi tytöksi, jonka helvetti toistui päivästä toiseen, tunnista toiseen.

Nyt kun mietin, muistan selkeästi, kuinka kello oli minun viholliseni, se teki pelkoni aidoksi tunti tunnilta minuutti minuutilta. Ei ollut pakopaikkaa, ei auttavaa kättä, mikä olisi vetänyt minut edes hetkeksi turvaan hengähtämään. Kättä, mikä olisi edes hetken antanut suojaa satuttavilta nyrkeiltä, vihlovilta potkuilta, harpin iskuilta. Ei ollut ketään, joka olisi hetkiseksi vaimentanut satuttavat sanat, mitkä viilsivät ammottavaa aukkoaan sieluni syövereihin.

Nämä ikävät muistot olivat hävinneet, huuhtoutuneet kyynelten mukana kauas pois. Oli hyvin virkistävää huomata, että lapsuuden ikävät koulumuistot olivat menettäneet merkityksensä.

Ja sinnehän ne muistot hautautuivat rakkennuksen mukana loppuajoiksi. Kaivinkoneen murskaavat kourat tekivät niistä selvää isku iskulta. Enää ei muistoilla ollut paikkaa minne paeta, paikkaa missä muistuttaa painajaisista. Muistot huusivat apua ja minä huusin halleluujaa!

Mainokset