Omiin sisäisiin kamppailuihinsa väsynyt vanki makaa tyrmän kivisellä lattialla. Hengitys on käynyt raskaaksi, hänen voimansa ovat haihtuneet henkäys henkäykseltä pois.

Vangin ronskin karhumainen olemus on näivettynyt kalpeaksi, ei ole voimia enää vastustella. Rohtuneiden huulien välistä hän saa huokaistua, ”Luovutan!”

Ruosteenruskea avain on tipahtanut hervonneesta nyrkistä rotan koluamaan koloon. Vanki on aivan liian uupunut raahatakseen itsensä vapauteen.

Portinvartija on tullut lähemmäs, hänen olemuksestaan huokuu kirkkautta mikä valaisee tyrmän pimeimmänkin nurkan. Vartija nostaa varoen uupuneen taistelijan hartioilleen, kannattelee häntä vahvoilla käsivarsillaan. Astuu ulos kylmän kosteasta pimeydestä, jossa rotat ja niljakkaat tuhatjalkaiset ovat pitäneet seuraa.

Varmoin askelin vartija kävelee ohi uhriaan vaanivan petolauman, ohi ketjujaan kolistelevien demonisten hahmojen. Pelastettu on täysin tietämätön ympärillä käyvästä taistelusta, se käydään hänen puolestaan.

Suojelusenkeli kantaa uupuneen kamppailijan sisään majataloonsa, hoitaa hänen haavansa, ravitsee hänet. Valvoo vierellä herkeämättä, kunnes voimansa ovat täysin palautuneet. Varustaa hänet taivaallisin sanoin, teroittaa taisteluaseet ja päästää hänet lähtemään voimaantuneena ja vapaana peloistaan, armahdettuna.

Mainokset