Taivas on pilvetön, aurinko hymyilee kirkkaan sinisellä taivaalla. Syksyiset lehdet kahisevat hentoisen tuulen pyörteessä. Se alkaa taas: pimenevät illat, luita jäytävä kylmyys, sydäntä puristava yksinäisyys, tyhjä syli.

Iloiset joululaulut täyttävät kauppakeskukset. Mainoksessa äiti pitelee pienoista vauvaa hellästi sylissään. Kuoro laulaa lavalla hallelujaa. Ilmassa on tunnelmaa, joulunodotusta.

Minä vedän hupun syvemmälle päähäni. Käyn ostamassa lapsilleni kaupasta maitoa. Karkaan kassanneidin katseelta, mumisen hyvät joulut, en jää odottamaan vastausta.

Istun työpakkani joulujuhlassa. Salista kuuluu iloinen puheensorina. On laulua, lausuntaa, näytelmiä. Maria pitelee Jeesus-vauvaa sylissään. Pian tutun laulun sävel kaikuu korviini. Sen sanat riipii sydäntäni kuin valkoinen liitu kirskuu mustaa taulua vasten. ”Pienen pirtin portailla oli tyttökulta: Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa! Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta: Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta…En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta. Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.”

Hakeudun takapenkille, en kykene pidättelemään hyökyaaltona vyöryvää kyyneltulvaa. Miten tää yllättää mut kerta toisensa jälkeen, vielä näiden vuosienkin jälkeen. Hymyilen kyynelten läpi hämmentyneelle työtoverilleni: ”se on taas joulu” pystyn kuiskaamaan vapisevien huulieni lomasta. Saan ymmärtävän, lämpimän halauksen.

”Niin sen piti käydä”, sanovat. ”Kyllä se ajan kanssa helpottuu.” Kuka määrittää miten kuuluu käydä? Kuka lupaa, että sydän unohtaa ja joskus suru vielä helpottaa? Muistot iskee haavoja sydämeen, saaden rupiset arvet jälleen vuotamaan.

Toiset aloittavat joulusuunnitelmat heti kesän jälkeen, iltojen pimentyessä. Minä yritän selviytyä hengissä joulun yli, joka kerran hieman vahvempana. Ehkä tänä vuonna löydän oman syyni juhlaan. Jospas suremisen sijaan voisinkin aloittaa ajoissa jouluvalmistelut ja luoda perinteen enkelivauvamme kunniaksi.

Mainokset