Kohtaan katseen, tutkivan, elämää nähneen. Uurteiset silmäsi ovat kostuneet. Askeleesi ovat hidastuneet, et jaksa enää niinkuin poikasena, sanot. Sanoissasi on lämpöä.

Aina emme tarvitse edes sanoja, vaikkakin välissämme on vuosia, jokin silta on rakentunut väliimme, sitä myöten on helppo kävellä ja kohdata, ihminen ihmiselle.

Hymysi sulattaa jään, ajattelen. Kuuntelen tarinoitasi, sukellamme seikkailuun avartavaan, siihen tarvitaan vain mielikuvitusta sekä kuulevaa sydäntä.

Tulen ja menen, teen vain tarvittavat, luulen. Mutta ei, jokin on saanut mielesi sopukat avatumaan, näkemään jotain, mitä minä en näe. Ja kun minä oikein mietin, tiedän ettei mikään ole enää ennallaan. Voiko arvokkaampaa olla kuin kaksi kohtaa, nuori ja vanha, molemmilla toisilleen paljon ammennettavaa.

En minä tiedä, mikä sen saa aikaan, ei ole sateenkaarta, ei lentäviä pyrstötähtiä, on vain tämä hetki ja avoin mieli. Olen minä vielä nuori, mutta jotain minullakin on sinulle antaa, yhteistä aikaa, niin kuin muuta ei olisikaan.

Jaksan päivästä toiseen kuunnella, kuinka koirasi kiroilee sinulta keskipäivänluuta. Jaksan innostua matkustamaan kanssasi maailman ääriin, enkä väsy kuulemasta kuinka ulkomailla oli juuri samanlainen talo samassa osoitteessa kuin teidän täällä kotimaassa.

Hetki kuluu kuin siivillä ja tiedän, sinä odotat jo huomista, jotta tarinamme voisi jatkua siitä, mihin se tänään jäi. ”Sydämesi on täyttä kultaa”, muistan sinun sanoneen. Minä tiedän, niin on sinunkin, mutta ystävyys on kultaakin arvokkaampaa.

Mainokset