No nyt lähti isolla vaihteella aivot raksuttaan. Apua, miten nää sanat saan taas tänne, ennenku tulee kaos?!

Saatoin myös ekaluokkalaisen kouluun.

Kävinhän minäkin kouluni, kävin toki. Vaan ei se nyt niin kauheen auvoisaa ollu.

Ai, että opinko siellä jotain. Nooo, ehkä kaikkee muuta, mikä ei ollu edes mainittavan muisteltavaa, mutta en oppinut juuri mitään oppiaineita.

No miksi en? Ku ei mua kukaan osannut opettaa. Kukaan ei jaksanut, viittinyt, osannut tai ei ollut ressursseja eikä aikaa. Mulla on paha lukihäiriö ja lukuisia oppimisvaikeuksia. Niin, opinhan minä sen, että olen tyhmä, vähä-älyinen idiootti. Enkä toki ainoastaan muiden oppilaiden silmissä.

Mulla meni plussat ja miinukset sekaisin. Edessä oli takana ja takana edessä. En osannut kirjoittaa oikein tai laskea niinku pitäis. En ymmärtänyt luetusta tekstistä juuri mitään. Käsityön tunnilla rupesin kutomaan neulettani väärään suuntaan kesken kaiken. Tätä kaikkea jatkui yläasteelle asti.

Ja miten siinä sitten oppii, kun perustiedot jo alaluokilta oli hakoteillä. Opettajat otti eteen ja ihmetteli koko luokan kuullen, miksi tää tyttö ei osaa laskea. Ihmeteltiin, mutta asialle ei tehty mitään. Tai tehtiin, pelasin muistipeliä mm. äikäntunnin aikana. Saattoihan siitä olla muistille apua, mutta en silti oppinut mitään. Tähänkö vielä lisää sen, että minua kiusattiin viisi vuotta koulussa 5.-9. lk. Arvaa vain, oliko mitään mielenkiintoa oppia.

Lopetin siis koulun itsetunto täysin hajalla, minäkuva mitä lie, toikkarissa 5,6. Jee!

Tykkäsin kyllä kuviksesta, kun sai ilmaista itseään luovuudella, mutta enhän minä sielläkään uskaltanut mitään juuri tehdä, kun piti pelätä ja turvata nahkaansa koko ajan. Liikunnastakin tykkäsin, mutta kun sielläkin sain vain turpaani, niin minkäs teit. Niin ja liikuntaankin ku lisättiin se, että olin huomattavan kömpelö ja hidas, vaikkakin hirmu taipuisa, niin minkäs teit. Open ja muiden silmätikuksi jouduin totta kai.

Kouluaika oli siis täyttä helvettiä päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Turpiin tuli ja henkiset vammat päälle.

Mutta mikä mun pointti tällä hirveellä vaahtoamisella ja menneisyyden mässäämisellä on?

Ei ainakaan se, että haluaisin millään osoittaa ketään yksittäistä opettajaa tai oppilasta sormella. Ongelma oli koko järjestelmässä.

Myöhemmällä iällä olen oppinut itse oppimaan. Löytänyt keinoja, miten ja millä tavalla opin. Pirun hidasta se on ja aikaa vievää, mutta kyllä minäkin opin. Kuunnella pitää, kirjoittaa, lukea ääneen ja taas kirjoittaa. Toistoa toiston perään. Piirtäminen helppotti oppimista, havainnollistaminen, käsillä kokeileminen, haisteleminen ja maisteleminen.

Mulle vaikein oppimisympäristö oli tavallinen iso luokka. Liikaa oppilaita, liikaa huonoja virikkeitä. Liikaa pelon aiheuttajia ym. ym.

Jos joku olisi minua opettanut niin kuin minä omintakeisesti opin tai antanut siihen työkaluja ja aikaa, olisin jopa nauttinut oppimisesta ja koulun käynnistä.

Voi kun olisi ollut mahdollisuus vaikka piirtää, kun ei kynä löytänyt kirjaimia kirjoittaa tai vaikka kokeeni selittää ja puhua. Voi kun olisi voinut käyttää luovuuttaan itsensä ilmaisussa. Voi kun olisin saanut käydä koulua pelotta, hyvällä itsetunnolla. Voi kun olisin voinut olla ylpeä persoonastani.

Yritän myös ilmaista sitä, että useimpien oppimisvaikeuksista kärsivien oppilaiden oppiminen vaatii luovuutta ja oikeella tavalla virikkeellistä oppimisympäristöä.

He, jotka ovat toivottomia tapauksia normioppimisjärjestelmän kulmasta katsottuna, voivat olla tulevaisuuden visionäärejä, runoilijoita, diakoneja, tiedemiehiä/naisia, ym. ym. tulevaisuuden toivoja.

Voi olla vaikeaa kouluarjen haasteiden keskellä pysähtyä ja miettiä: ”Hhhhmmm, mitäköhän tuosta Päivistä isona tulee?”

Mainokset