Satujen keiju

”Äiti?”, kuiskasi pieni siloposki, sivellen pehmoisilla sormillaan hentoisia siiventynkiä äitinsä selkämyksestä. ”Miksi sinä lakkasit olemasta satujen keiju?” ”En minä koskaan lakannutkaan”, kuiskasi äiti. ”Minun täytyy vain muuntautua, jotta sopeutuisin paremmin tänne ihmisten maailmaan.”

Pieni kiharapää katseli ihastellen äitiään ruskeilla silmillään. ”Mehän voidaan illalla hiippailla tuonne metsään, siellä voidaan olla keijukaisia ja menninkäisiä. Eikö niin!”

Pienoinen poimi äidin helmoista hentoisen, kristallin kirkkaan siiven murusen. ” Tämä on minun aarteeni”, pienoinen hykerteli. ” Sinä olet minun aarteeni”, hykerteli äiti.