Se tapahtui eräänä vähemmän kauniina päivänä. Heräsin aamulla liian aikaisin, nuosin kait väärää puolta sänkyä ylös. Join aamukahvini, söin aamupalani, harjasin normaalin tapaan hampaani. Katselin itseäni samasta peilistä, josta olen itseäni ihaillut kaikkina muinakin aamuina, mutta nyt kuvastimeni oli mennyt rikki.

Sinä aamuna näin heijastuksena väsyneen, vähemmän viehättävän, oudosti virnistävän naishenkilön, jonka pää tuntui olevan täynnä ihmeellisiä ajatuksia. Näin, kuinka nuo painavat ja ilmaa harovat, harmaan synkeät sanat pursusivat tuon kummajaisen korvista.

En ole tunnistanut itseäni enää tuon aamun jälkeen. Tuntuu kuin jokainen peili, jokainen kuvastin olisi ihmeellisellä tavalla mennyt rikki.

Tuo outo kummajainen, joka jollain muotoa muistuttaa minua, seuraa minua kuin varjo, synkistäen jokaisen päiväni, tehden harmaasta entistäkin harmaamman.

Olen mennyt rikki, olen väsynyt, olen puolustuskyvytön, ei vain kuoreni minusta ole viallinen, vaan sen sisältö minkä tulisi olla uniikki, ainutlaatuinen, kultaakin arvokkaampi, on nyt vioittunut.

Huokaisen syvään, lämpöiset kyyneleet karkaavat punaisille poskilleni. Riko minut viimeistä myöten, jospa tuskan alta kasvaakin jotain uutta, mikä saa kuvastimeni jälleen hehkumaan, jotta voisin nähdä itseni taas kauniina ja olla jälleen ylpeä itsestäni.

Mainokset