Seison montun pohjalla, sen reunamat ovat liian jyrkkiä ja korkeita minun ylittää. Jyrkänteen reunamissa näkyy koloja, kuin kaiverruksia, niitä pitkin on vaikeaa nousta, antavat periksi joka liikahduksella.

”Katsohan vähän kauempaa”, kuuluu lempeän vakuuttava ääni. Leijun jossain sfääreissä, minut vedetään etäälle. Monttu muuttaa muotoaan, sen ääriviivat selkiytyy.

”Katsohan tarkkaan!”, ”Monttu, jolla seisot, on kämmeneni uurteita. Nimesi on piirtynyt kämmeneni hipiään, siitä uurteet. Uurteiden reunamille on tallentunut kaikki sinun itkusi, ilosi ja elämäsi vaiheet.” ”Sinä luulet romahtaneesi kuilun pohjalle, oletkin romahtanut minun kämmenelleni, tämän syvemmälle et pääse. Tässä sinun on hyvä olla, olet turvassa, sinut on nähty.”

Mainokset