Taloraunion portailla istuu pienoinen lapsi. Hän puristaa rintaansa vasten likaista nallea. Kyynelvana piirtää viivaa pölyiseen poskeen. Jaloissaan risaiset kengät, joista varpaat ovat löytäneet tiensä päivänvaloon. Ei ole paikkaa minne mennä, ei äitiä, isää, ei sisaruksia. Kaikki muistot ovat tuhoutuneet hetkessä. Sota vei mennessään perheen, turvallisen lapsuuden, tulevaisuuden.

Harvahampainen mummo kerää mylvivän lauman äpyleitä portin pieleen. Isosisko pakkaa kapsäkkeihin lämpimiä vaatteita talven varalle. Lapset leikkivät pihamaalla, ihmettelevät aikuisten touhuja. Talon emäntä vilkaisee vielä viimeisen kerran lapsuudenkotiinsa. Täytyy lähteä sotaa pakoon, pian alkaa matka tuntemattomaan. Outo tunne valtaa sydämen.

”Emme tahtoneet sinusta ruotsalaista”, sanoivat. Istahdin farmari Volvon takapenkille. En osannut sanoa hyvästejä. Luulin kait tämänkin yhdeksi kesäisistä reissuista Suomeen. En tiennyt, kuinka lopullinen tämän kertainen matka tulisi olemaan.

En ollut ruotsalainen, olin vain syntynyt siellä. Koin kodikseni maan, olin ominut sen kulttuurin itseeni. Se oli kuin eri kansallisuuksien sulatusuuni, kukaan ei vierastanut ketään. Jouduin maahan, jonne juureni ulottuivat. Paikkaan, jossa puhuttiin minun kieltäni, varmasti minua ymmärrettäisiin. Olinkin teille vieras, olin outo lintu. Yhtäkkiä minusta tuli juureton, sieluton, ainainen kaipaus sisimmässä.

Minut vietiin pois sieltä, missä minun oli hyvä olla, minut riuhtaistiin irti lapsuuden maisemistani. Pääsin kotimaahani, ajattelin. Olinkin hurri, teidän silmissänne en mitään. Ja tänne minun tulisi rakentaa uudet muistot, elämä! Sain vain kokea hyljeksintää, yksinäisyyttä, häpeää!

Eri tarinat, eri lähtökohdat, eri syyt, mutta sama kipu. Juurettomuus, kodittomuus, sydän paikoiltaan irti repäisty. Meistä te kerrotte omaa tarinaanne, mikä ei kuulosta lainakaan tutulta.

Mainokset