Mittaan ja tutkailen, katselen ja arvioin, arvostelen ja vertailen, mutta siltikään en näe itseäni. En löydä itseäni kuvastimesta, en löydä itseäni heijastuksesta. Näen vain satuttavia sanoja, vääristyneitä naamoja, kipua kaiken takaa.

Kuvastimeni puuroutuu kauheaksi hirviöksi, jonka keskeltä löytyy kaamea irvistys.

Minä, kuka minä olen? Miltä minäni näyttää?

Minä hukassa vääristyneen kauneusihanteen keskellä. Hukassa pelottavassa maailmassa, jossa ihannoidaan sairaanloista laihuutta.

Missä on aikuinen? Tarjoamassa turvallista, tavallista kauneutta kasvavalle nuorisolle?