Palaan unessa lapsuuden maisemiin.

Muistatko vielä, miltä tulppaanit maistui? Makeaa kuin mesi, tahmeaa kuin hunaja. Taisi naapurinkin mummo hämmentyä. Mielikuvissani tipu kuoriutui kylmään ja pimeään jääkaappiin, ihan yksin ilman kanaa. Sai äiti lapsen mielen muuttumaan mustaksi. Ei se ole, ei sittenkään totta.

Sateinen ja loskainen sade kastoi mokkaiset sappaat kävely kelvottomiksi, oli taas yksi syy jäädä kylään. Helppo ja mukava elämä vei tytöt mukaan seikkailuun. Taisi siinä miinus muuttua plussaksi ja plussa miinukseks keltaisen luokkahuoneen pulpetilla. Mutta eipä sillä ollut mitään merkitystä, odotimme vain värikästä kanaa munivaa.

Muistatko kiinanmuurin vieressä pienen metsän? Siellä taivaan kappaleen poraama kuoppa. Se oli ufo, meteoriitti tai mikälie, joka sinne matkaa oli tehnyt. Entä sen kiinanmuurin pihalla oleva hiekkalaatikko, sekä leikkimökin täynnä puun tuoksua.

Ei silloin arvattu, minä tyttö punatukkainen ja sinä tyttö pellavapäinen, minne tuuli meitä kuljettaa, erilleen ja omia polkuja. Koti-ikävä kaihertaa syndäntä. Hiljaisina öinä se kurkkii edelleen oven raosta, kuiskii hiljaisia sanoja, kutsuu uuteen seikkailuun.

Seisomme vaitonaisina talon raunion vierellä. Odotamme tulvan laskeutumista, raunioiden paljastumista. Ei haittaa, vaikka mokkaiset saappaat kastuu. Ei haittaa, vaikka kyynel karkaa, kastaa posket jo aikuisten tyttöjen.

Ystävyys tää kantaa, ystävyys tää kestää. Läpi surun ja menetysten, läpi kriisien ikävien. Ystävyys tää kantaa, ystävyys kestää.

Mainokset