Tahtominen on valinta. Minä valitsen, tahdonko. Tahdonko niin kuin alttarilla tahdoin? Tahdonko silloinkin, kun ei tunnu siltä? Tahdonko silloinkin, kun olet ryppyinen?

Nykypäivän ihminen tahtoo sitä ja tahtoo tätä. Tahtoo aina vain näkyvämpää ja suurempaa. Tahtomisesta on tullut itse tavoite ja elämäntapa. Mikään ei riitä, mikään ei tyydytä sisimpää. Ihmissuhteissakin, jopa avioliitossa tahdotaan siihen asti, kunnes arki tulee vastaa, sitten vaihdetaan partneria kuin sukkaa. On lupa luovuttaa ja antaa periksi, koska millään ei ole mitään merkitystä, mikään ei tunnu enää missään.

Tahdotaan materiaa, lohturuokaa, tahdotaan viihdykettä. Parisuhteestakin tulee vain kauppatavaraa. Mitä minä saan, kun minä annan? Mitä minä saan, kun uhraan aikaa sinulle? Mitä minä saan? Se on pohjaton kuilu. Minä, minulle!

Kun minuun sattuu, minun on lupa satuttaa. Kun minut on hyljätty, minun on lupa hyljätä.

Kun sielu huutaa tyhjyyttä, sanat menettää merkityksensä. Kun sielu huutaa tyhjyyttä, sanat ovat vain turhaa helinää.

Mitä enemmän ihminen turruttaa sisimpänsä kaipuun tulla huomatuksi tulla rakastetuksi, sitä enemmän hän turvautuu hetken nautintoon. Mitä kauemmas ihminen pakenee todellista onnellisuuden tuojasta, sitä enemmän hän satuttaa itseään ja lähimmäistään.

Ihminen tarvitsee toinen toista. Tarvitsee vierelleen kanssakulkijan, olkapään mihin nojata.

On valinnan paikka, tahdonko. Tahdonko tulla huomatuksi? Tahdonko tulla paljastetuksi? Tahdonko tulla haavoitetuksi olemalla oma itseni? Tahdonko tulla rakastetuksi? Mitä jos käykin niin, että saat vierellesi ihmisen, joka myös tahtoo? Uskallanko sitoutua? Uskallanko tahtoa?

Mainokset