Kuun kalpea valo kajastaa kapeiden kaltereiden raosta. Kosteista kiviseinistä kylmyys tunkee sisään. Tumman katon rajasta vesi tiputtaa koleita pisaroitaan vasten kivistä lattiaa: ”tip tip tip”.

Kuun hopeinen valo paljastaa nurkassa kyyhöttävän, lähes aavemaisen olennon, joka on käpertynyt kasaan. Katse on jähmeä, eloton.

Rautaisen portin takana seisoo vartija, jonka katse valpastuu pienimmästäkin räsähdyksestä. Olemuksesta huokuu lämpöä, jämäkkyyttä.

Yön viileä tuuli kolkuttaa tyrmän elotonta kalteria, kiviseinämistä kaikuu rautaisten ketjujen periksi antamaton kolina.

Nurkkaan käpertynyt hahmo puristaa nyrkissään ruosteisenruskeaa avainta. Hän pitelee käsissään vapautta, kuitenkin sulkien itsensä tyrmän lohduttomaan turvaan.

Portinvartija seisoo asemissaan. Hänen lempeä katseensa hakeutuu tyrmän pimeimpään nurkkaan, jonka panssarinen ovi on hieman raollaan. Tehtävänään ei ole vartioida tyrmän pelokasta asukasta, vaan suojella sitä armottomilta raatelijoilta, jotka vaanivat uhriaan metsien kätköissä.

Vankilan tyrmä on ankea ja lohduton. Vapaus on vangin omissa käsissä, suojelija aivan vierellä. Armottomuus, viha, pelko, anteeksiantamattomuus jäynää sydäntä. Hän on rangaissut itsensä kohtuuttomaan ja ankaraan tuomioon. Koetut painajaiset vaanivat häntä päivin ja öin.

Portinvartija odottaa väsymättä, jotta vanki saisi rohkeuden astua vapauteen. Suojelusenkeli on valmiina varustamaan hänet tulevaan taistoon vihollistaan vastaan. Loputtomaksi määritelty tuomio onkin vain askeleen matkaa vapaudesta. Yksi sana vain ja kahleet irtoaa, yksi sana vain ja pelot menettävät merkityksensä. ”Luovutan!”