Minusta tuli puolikas, olevainen minusta puuttuu. Hengitän, mutta tuskin henkeä saan. Hengitän ilmaa… mikä hiljalleen tappaa minut. Olen turtunut, puudutettu, lamaantunut. Hävettää!

Minä sinusta erkaantunut. Minä sinusta erkaantunut! Kuinka saatoin!

Ilman sinua elämä on vain pintahengitystä, tekohengitystä. Tekohengitystä ilman syvempää merkitystä, ilman kosketusta eläväisestä.

Sinussa jokainen solu uudistuu, vapautuu elämään.

Nyt kuihdun ja hiljalleen kuolen.

Räpistelen eteenpäin, siipeni ei enää kanna. Vapaus kahlitsee minut. Jokaisella siiven iskulla olen tiukemmassa otteessa. Puristaa, en enää henkeä saa, en henkeä saa.

Jospa jokainen huokaukseni saisi aikaan minussa tahtoa taistella itseni takaisin luoksesi. Takaisin ilmaan, jota on helppo hengittää.

Jospa uskaltaisin lakata päristelemästä ja vain odottaa. Ihan paikallaan, ihan hiljaa! Ihan paikallaan, ihan hiljaa, kunnes viimeinenkin kahle irtoaa ja menettää otteensa.

Huudan ja vastustelen viimeiseen henkäykseen, mutta turhaan. Jospa vain odottaisin ihan hiljaa!

Pelkään, siksi vastustelen. Pelkään, siksi pyristelen. Milloin läsnäolosi on alkanut samaan minussa aikaan pelkoa? Miksi?

Olet läsnä, mutta minä pakenen. Olet läsnä, mutta minä vastustelen. Olet läsnä!

Jospa uskaltaisin lakata päristelemästä ja vain odottaa. Ihan paikallaan, ihan hiljaa! Ihan paikallaan, ihan hiljaa kunnes viimeinenkin kahle irtoaa ja menettää otteensa, menettää merkityksensä.

Tiedän, kahlitsin itseni vihaan, katkeruuteen, valheeseen. Karkoitin itsestäni olevaisen, elämän sinussa. En karkoittanut sinua, mutta karkotin itseni sinusta, yhteyden sinuun.

Ja nyt jospa uskaltaisin lakata päristelemästä ja vain odottaa. Ihan paikallaan, ihan hiljaa! Ihan paikallaan, ihan hiljaa, kunnes viimeinenkin kahle irtoaa ja menettää otteensa.